Summa summarum – Minustako toimittaja?

Tämä on viimeinen ja kokoava blogimerkintäni journalismin harjoituskurssilta.

Kokonaisuudessa kurssi opetti journalistiikan käytäntöä, mutta ennen kaikkea kirjoitusprosessien myötä opin paljon itsestäni. Ensinnäkin olen toivottaman hidas kirjoittaja. Tästä on päästävä eroon. Toimituksessa ei pitkään katsella, jos väännän pikku-uutista neljän tunnin ajan.

Toisekseen olen kykenevä soittamaan täysin tuntemattomille ihmisille ja pyytää haastattelua! Se on aivan hirveää, mutta mahdollista. Möhliäkin saa, etenkin asiantuntijat ja poliitikot ovat tottuneet haastatteleviin toimittajiin ja luultavasti näiden virheisiinkin.

Kolmanneksi, kysymykseen siitä, onko minusta toimittajaksi vai ei, ei ole helppoa vastausta. Olen opiskellut pian jo vuoden journalistiikkaa, mutta olen melkein yhtä hukassa kuin syksyllä. Taidan tarvita vielä toisen harjoituskurssin ja jopa työharjoittelun, ennen kuin osaan sanoa, kestänkö näitä töitä vai en. Miksikään ruusuisen trendikkääksi unelma-ammatiksi toimittajuus ei ainakaan vielä muuttunut.

Neljänneksi,  kyllä tämä silti voi olla ihan hauskaa. Juttujen kirjoittaminen siis.

Kurssissa oli valitettavasti puutteita, kuten uutisen turhan nopea sivuuttaminen. Perustaitoihini jäi siis vielä aukko, mutta kaipa tuonkin oppii joskus, jos ei muuta, niin kantapään kautta toimituksessa. Harjoituskurssista huolimatta minulla menisi varmasti sormi suuhun, jos joutuisin nyt alan töihin. Paljon on kiinni myös itsestäni. Motivoituneempana pyrkisin varmasti parantamaan monia suorituksiani ja olisin oppinut esimerkiksi oman jutun editoimista paremmin.

Kokonaisuudessaan kurssi tarjosi ajattelun aihetta ja itsensä ylittämisiä (välillä ehkä myös alittamisia). Bloggaaja kiittää ja kumartaa.

Kollegan blogi syynissä

Lopputehtäviin kuului myös opiskelukumppanimme blogin arviointi. Valitsin kurssikaverini Hupatossun (kutsun häntä jatkossa HT:ksi) blogin (http://hupatossu.livejournal.com/). HT:n blogia on kiinnostava lukea, sillä hänen merkinnöistään välittyvät hyvin hänen kokemansa tunteet: into, epävarmuus, jopa turhautuminen. Ympäripyöreyksien sijaan hänen blogistaan välittyvät käsinkosketeltavasti toimittajaopiskelijan tunnelmat ja mielipiteet. Jos jokin ei suju, sitä ei kaunistella. Tekopirteyttä tai feikkimotivaatiota ei HT:n blogissa näy.

Hupatossu herättää halun keskustella. Välillä tuntemukset ovat niin tuttuja, että tekisi mieli pitää oikein yhteinen terapiaistunto hänen kanssaan. Oman alan pohdinta, halutako toimittajaksi vai eikö, voisi olla suoraan omasta blogistani. HT on kuitenkin minua rohkeampi: hän on pistänyt joitain omia kirjoituksiaankin blogiin kaikkien nähtäville. Keskustelevuus, rehellisyys ja nasevuus tekevät HT:n blogista mielenkiintoista luettavaa.

Blogin pitämisessä journalismin harjoituskurssin yhteydessä on vain se huono puoli, että nettipäiväkirja jää väkisinkin ylimääräiseksi. Niin HT:n, minun kuin monen muunkin blogissa näkyy epäsäännöllisyys. Ajan tasalla on vaikeaa ja epämielenkiintoista pysyä, kun blogikirjoittelu ei harjoita journalismin saralla mitenkään. Ainakin omalla kohdallani tästä blogista tuli pakkopullaa, johon piti rykäistä välillä kuukaudenkin rästimerkinnät kerralla. Koska harjoituskurssilla on tarkoitus opetella nimenomaan journalistiikkaa, voisi bloggaamisen kernaasti jättää sellaisille kursseille, johon se sopii – esimerkiksi vapaamuotoisempaan mediakulttuurin kurssiin. Journalistiikan osaamista blogi ei mielestäni edistä mitenkään.

Lukukokemuksen pohdintaa – Ceauşescun Romania lapsen silmin

Luovan kirjoittamisen pohdinta jatkuu. Tämän blogimerkinnän aiheena pitää olla jokin kaunokirjallinen teos, ja valitsin viime syksynä lukemani György Dragománin ”Valkoinen kuningas” (Fehér király). Transilvanian unkarilainen Dragomán on kirjoittanut kyseisen romaanin Ceausescun ajan Romaniasta, jossa väkivalta, diktatuurin järjettömyys ja pelon ilmapiiri kuvataan lapsenomaisin, välimerkittömin virkkein.

Vaikka kirja ei kokonaisuutena toimi yhtä hyvin kuin samaan aihepiiriin ja lajityyppiin sijoittamani Sofi Oksasen ”Puhdistus” ja Judit Fenákelin ”A Fénykép Hátoldala” (Valokuvan kääntöpuoli – loistava kirja, joka ansaitsisi tulla käännetyksi useammalle kielelle!), on se aihepiirinsä vuoksi ravisteleva lukukokemus. Dragomán on onnistunut rakentamaan lähes groteskin ristiriidan lapsenomaisen kerronnan ja raadollisten aiheiden välille. Kieli on niin voimakasta, että jouduin kirjaa lukiessani välillä lopettamaan, vetämään henkeä ja tyyntymään, ennen kuin pystyin jatkamaan. En todellakaan liioittele, kun sanon, että kirja sai minut välillä voimaan pahoin – ihan fyysisesti. Kun kertoja kuvailee shokkiin menneen ihmisen tavoin kummallisen rauhallisesti, kuinka jalkapallovalmentaja hakkaa ala-asteikäisen pikkupojan tajuttomaksi, veriseksi kasaksi, on vaikea ihan heti jatkaa lukemista.

”Valkoinen kuningas” toteuttaa osin samaa tehtävää kuin vaikka tutkiva journalismi. Se kertoo hämärissä olevasta, yhteiskunnallisesta aiheesta tavoitteenaan (kenties) edistää tasa-arvoa ja demokratiaa. Jotkut aiheet ovat kuitenkin niin laajoja ja traumaattisia, että terävän täsmällinen asiateksti voisi tehdä aiheesta liiankin rankan käsiteltäväksi. Logiikka on sama, kuin esimerkiksi Irania ja Palestiinaa käsittelevissä sarjakuvissa ”Persepolis” ja ”Palestiina” – lukijat ovat olleet sitä mieltä, että jos näin vakavaa aihetta ei olisi kuvitettu naivistisesti, olisi sen lukeminen liian ahdistavaa. Dragománinkin välillä hirvittäviksi yltyvät kohtaukset kestää hetkellisellä pahoinvoinnilla juuri siksi, että teksti on hyvin tyyliteltyä ja sopivan etäännyttävää proosaa.

Dragománin sanottava itä-eurooppalaisesta diktatuurista olisikin toisaalta liian raskas ja toisaalta liian kesy, jos se olisi esimerkiksi dokumentaarisen kirjan muodossa. Proosa pystyy välittämään tunteet, kummallisuudet ja jopa surrealistiselta tuntuvat hetket äärettömän monitasoisesti. Teksti on valtavan pitkistä, ajatusvirtamaisista virkkeistä koostuvaa lapsen selostusta. Sen kautta näyttäytyvät 80-luvun Romanian absurdiudet. Yhteiskuntaan kaikkialle syvästi juurtunut väkivaltaisuus voi olla todenmukaista tai osin liioiteltua, mutta se välittää lukijalle kouriintuntuvasti ennen vallinneen pelon ilmapiirin. Olen kuullut unkarilaisen lukijan sanoneen, että jos tämä oli 80-luvun Romania, oltiin siellä vielä samalla tasolla kuin muissa rautaesiripun maissa ankarimman stalinismin aikaan.

Dragománin kirja on hyvä esimerkki luovan kirjoittamisen monista erityispiirteistä. Kielellä saa leikitellä vaikka kuinka, lauserakenteista ei tarvitse välittää, puhekielisyys ja kirjakieli lyövät kättä, kokonaisuus saa olla fragmentoitunut ja loppu hämmentävä – tärkeintä on herättää reaktio ja ajatuksia lukijassa. Ja siinä ”Valkoinen kuningas” todellakin onnistuu.

Luovan kirjoittamisen ja journalismin vertailua

Saimme tehtäväksemme vertailla luovan kirjoittamisen ja journalismin kirjoitusprosesseja. Aihe on osaltaan tuttu, sillä harrastin luovaa kirjoittamista aktiivisesti aina lukioaikoihin asti.Viime vuosina esseet ja tieteellinen kirjoittaminen ovat valitettavasti olleet lähestulkoon ainoat tuotokseni, vaikka pääni perukoilla elättelenkin vielä toiveita oman kirjan julkaisemista jonain kauniina päivänä…

Itse pidän keskeisimpänä erona luovan kirjoittamisen ja journalismin välillä suhdetta yleisöön. Runoja ja proosaa kirjoittaessa ilmaistaan itseään, ja tärkeintä on oikeastaan miellyttää omaa kriittistä itseään. Jos kirjailija kirjoittaa kirjan yleisölähtöisesti, ihmisten toiveita silmällä pitäen, on tämä paheksuttavaa: mikä rahanahne, kaupallinen nobody, ei mikään oikea taiteilijasielu! Jos teos ei myy, voi kirjailija sentään tuntea olevansa väärinymmärretty taiteilija – kirjahan voi olla kriitikoidenkin mukaan onnistunut, vaikkei suureen yleisöön uppoaisikaan.

Journalistinen teksti taas on täysin yleisölähtöistä. Kansa on ylin auktoriteetti, joka täytyy pitää mielessä joka hetki juttua kirjoittaessa. Jos lukija ei ymmärrä lehtijutun tekstiä, ei juttua voida kutsua edes hyvällä tahdolla onnistuneeksi. Journalistisen jutun on myös oltava informatiivinen ja tasapuolinen, ei kirjailijan sielunmaiseman vuodattamista paperille.

Subjektiivisuus on toinen valtava ero näiden kahden tekstityypin välillä. Runo- tai proosateos saa ja sen jopa pitää olla subjektiivinen, persoonallinen ja kertoa jotain tekijästään. Kirjailijalle kieli saa olla leikkikalu tai maalaussivellin, jolla saa kikkailla niin paljon kuin haluaa. Lauserakenteita saa rikkoa, adjektiiveja saa pirskotella kun siltä tuntuu, lukijaa saa jopa huijata ja johtaa harhaan. Journalistisessa kirjoitusprosessissa tyyli on karsittava asialliseksi, usein tiettyä muottia noudattavaksi, ja selkeys on kaiken A ja O. Toimittajan pitää muistaa etääntyä tekstistä ja puhdistaa se mielipiteistä, paitsi vapaammissa tapauksissa, kuten kolumnissa. Tällöinkin on tosin varottava, ettei kolumnista tule liian henkilökohtaista purkamista – toimittajaminä ja oikea minä neuvotaan pitämään erillisinä.

Journalismissa ei myöskään voi kirjoittaa aivan mistä sattuu. Kaunokirjallisuudessa tai runoudessa mikään alue ei ole kiellettyä: runot voivat kertoa pölypallosta tai monisataasivuinen kirja yhdestä tavallisesta iltapäivästä. Journalismissa aiheen on ylitettävä tietyt kriteerit eli uutiskynnys, jotta juttu menisi läpi. En voi kirjoittaa uutista nenääni ilmestyneestä näppylästä, niin inspiroiva aihe kuin se olisikin.

Oman (varsin rajallisen) kokemukseni perusteella journalistisen tekstin ja luovan tekstin kirjoitusprosessit eroavat valtavasti. Luova tekstikin voi tuottaa vaikeuksia ja kirjoitusblokkeja, mutta useimmiten siihen liittyy myös vapauttava, nautinnollinen itsensä toteuttamisen tunne. Novellia kirjoittaessa voi hetkeksi irtaantua arjesta ja uppoutua täysin omien maailmojensa sisälle. Journalistista prosessia taas leimaavat useimmiten tehokkuus, täsmällisyys ja kiire. On myös oltava terävänä koko prosessin ajan, jotta teksti pysyy kompaktina ja tehokkaana – näin jopa kolumnia kirjoittaessa.

Toki journalistista tekstiäkin kirjoitaessa voi toteuttaa itseään, etenkin, jos tuntee toimittajantyön olevan kutsumusammatti. Urhoollisimmatkin sankaritoimittajat joutuvat kuitenkin paiskomaan myös rivikirjoittajan hommia, jolloin uutisjutut syntyvät melko konemaisella rutiinilla.

Henkilökuvaa kokoamassa

Kurssin loppupuolella aiheina olivat reportaasi ja henkilökuva. Reportaasikseni kelpasi Messukylän lukion lopettamisesta kirjoittamani artikkeli, joka ei tosin istunut repparin määritelmään aivan täysin. Koska hommia riittää, en kuitenkaan uhrannut aikaa ylimääräiselle reppariharjoittelulle. Keskityinkin henkilökuvaan.

Haastateltavakseni valitsin kaverini, ja myönnän, että menin siitä, missä aita oli matalin. Harjoituskurssi on kuitenkin vain harjoituskurssi, ja haluan keskittyä lähinnä muodon ja juttutyyppien harjoittelemiseen, en kirjoittaa mullistavaa pulitzer-palkintoa hamuavaa henkilökuvaa Maailman Faaraosta. Kaverin kanssa jutustelu oli rentoa, ja sain kysyttyä sellaisia kysymyksiä, mitä en tuntemattomalta olisi tajunnut udella.

Suurin puute, mikä lopulliseen juttuun jäi, oli liika laajuus. Olisin voinut selkeämmin keskittyä yhteen mielenkiintoiseen aspektiin henkilöstä ja tämän harrastuksesta, mutta jaarittelin liian laajasti ja jopa toistin itseäni. Muuten henkilökuvastani välittyi (ainakin vertaispalautteen perusteella) oikeanlainen tunnelma ja mielikuva haastateltavasta, joten koen kuitenkin onnistuneeni ihan kelvollisesti.

Kolumneja tehtailemassa

Kolumnikirjoittamista pääsimme harjoittelemaan pariin otteeseen, kun ensin kirjoitimme kolme niinsanottua minikolumnia, ja sitten yhden kokoontumiskerran aikana täyspitkän kolumnin.

Kolumni on mielessäni aina ollut häilyvä käsite.  On kolumneja, joissa pohditaan ällistyttävän syvällisesti elämän suuria kysymyksiä, ja on kolumneja, jotka kommentoivat kirjoittajan lähikauppareissua. Minikolumnien teemana oli nasevasti rakastan-vihaan-pelkään, joten päättelin, että parhaimmillaan kolumnit voivat olla vain kirjoittajan omia tuntemuksia. Kirjoitustehtävään tarttuessani huomasin, että suurin haaste olikin estää kirjoituksen muuttumista henkilökohtaiseksi terapiaksi. Lehden lukijaa ei erityisemmin kiinnosta minun identiteetti- tai ammatinvalintakriisini, vaan tuntemukset pitää muotoilla johonkin universaalisti koskettavaan muotoon.

Kolumnityöpajassa meitä  valistettiin, että hyvässä kolumnissa on sopivasti faktaa ja sopivasti kirjoittajan omia mielipiteitä. Tätä tasapainoa lähdimme itse kukin etsimään. En ollut erityisemmin valmistautunut kertaa varten ja keksin aiheeni lennosta. Koska olen myös toivottoman hidas kirjoittamaan, palautin lopulta version, joka oli kyllä mitassa valmis, mutta joka sisällöltään ja muodoltaan jätti paljon toivomisen varaa.

Faktapohjaa olisi varmasti saanut olla lisää, mutta minusta uupuu vielä selkeästi kunnianhimoista journalistia. En ainakaan vielä jaksa palata kerran kirjoittamani tekstin äärelle, vaikka siinä olisi huutavia puutteita. Saa nähdä, kehittyykö minulle journalistista paloa ajan myötä. Jos ei, lienee alanvaihto paikallaan.

Sinulle on yksi uusi kommentti…

Mielipiteellistä tekstintuottoa saimme harjoitella kirjoittamalla kommentin. Kerta oli juuri sellainen kuin mistä pidän, koko aika käytettiin intensiivisesti tekemiseen, ja aivot saivat hyrrätä.

Itse päädyin kirjoittamaan kommentin valmennuskursseista ja siitä, kuinka ne ovat malliesimerkki koulutuksen epäarvoistumisesta. Huolimatta kaikesta raivostani maksullista koulutusta kohtaan kommenttini oli kuulemma liian korrekti. Esseemäisyys alkaa hiipiä ilmeisesti kaikkeen mitä kirjoitan, mikä on melko huolestuttavaa, vietinhän sentään seitsemän vuotta luovaa kirjoittamista harrastaen.

Kommentin tapauksessa esseitä suurempi syy on luultavasti vain tietämättömyyteni eri genreistä, en tiennyt edes kommentin tarkkaa määritelmää. Kuvittelin, että kommentinkin kuuluu olla journalistista tekstiä, joka on vain sävytetty argumenteilla, mutta ilmeisesti kirjoittajan ääni saisi kuulua ihan reilusti.

Oppia ikä kaikki.

Puhelimen haasteita, osa 2

Puhelinhaastatteluja pääsimme jatkamaan, kun erään maaliskuisen kerran tehtävänannoksi paljastui ex tempore -haastattelu puhelimitse. Tarkoitus oli kysellä toimittajilta toimittajan työstä, ja taka-ajatuksena ja lisähaasteena näytti olevan toimittajien kiireisyys ja vastahakoisuus suostua haastatteluun. Itsekin kirosin mielessäni jo etukäteen, kuinka tuskallista kotirauhan rikkomista tästä taas tulee. Kun soittaa kiireiselle ihmiselle tarkoituksenaan oikeastaan vain häiritä – sehän oli käytännössä tarkoitus – tuntee olevansa samalla tasolla rasittavan puhelinmyyjän kanssa.

Moni kurssilainen joutuikin kohtaamaan lähes kymmenen vihamielisen toimittajan piikittelyt, ennen kuin langan päähän tarttui joku, joka suostui vastaamaan. Minulla kävi onneksi loistava tuuri! Opettajan vinkistä soitin eräälle toimittajanaiselle, joka suostui haastatteluun heti ja oli todella mukava. Haastattelun jälkeen oli helpottunut olo ja hyvä mieli, sillä haastateltavan pirteys tarttui.

Harjoituksesta jäi hyvä maku suuhun, vaikka taivuttelutaitoja se ei harjaannuttanut. Niitä tosin sain kokeilla myöhemmin, kun jouduin soittamaan muutamaan otteeseen eräälle virkamiehelle reportaasia varten. (Puhelin)haastattelut pysyvät edelleen kuitenkin mielessäni häirinnän muotona niin pitkään, kun joudun häiritsemään ihmisiä harjoitustehtäviä varten.

Langan päässä sekoilua

Elämäni ensimmäinen puhelinhaastattelu tapahtui helmikuun viimeisinä päivinä. En yllätyksekseni jännittänyt (ainakaan hirveän paljon), mutta kyllä haastateltava minut varmasti amatööriksi tunnisti.  Tällä kertaa haastattelua tarvittiin ihan ”oikeaan”, painoon menevään juttuun, minkä luulen antaneen itseluottamusta. On hieman erilaista yrittää taivutella joku  kommentoimaan ”leikkijuttua meidän leikkilehteen”, kuin  voida kertoa täsmällisesti, mihin julkaisuun juttu tulee. (Tällöin vastuu tuntuu mukavasti siirtyvän jollekin muulle: ”En MINÄ sinua halua häiritä, mutta kun pomo käski…”)

Huomasin haastatellessa melko hätkähdyttävästi, millainen sisäinen ristiriita voi syntyä omien mielipiteiden, kohteliaisuuden ja journalistisen mission välille. Itse olin kysymästäni asiasta palavasti toista mieltä kuin haastateltavani, mutta haastellessa huomasin myönteleväni jatkuvasti: ”Aivan, totta, joo.”  Tunsin olevani todella helposti johdateltavissa.

Mietin myös, että tunteeko haastateltava itsensä petetyksi, jos olen puhelimessa vaikuttanut hyvin sopuisalta, mutta lopullisessa jutussa näkökulma on paljon kriittisempi, kuin mitä käyttäytymisestäni haastattelutilanteessa antoi ymmärtää.

Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen suoritukseeni, vaikka aloittelijamaisuus paistoi läpi hetkittäisinä ajatuskatkoksina (”Öö, mitäs mun pitikään vielä kysyä…”).  Huomasin myös, että aivojeni on hankala prosessoida haastateltavan sanottavia samalla, kun kirjoitan niitä muistiin. Siksi improvisoitujen jatkokysymysten keksiminen jäi vähäiseksi, enkä osannut pysyä terävänä ja mielenkiintoisia lipsahduksia metsästävänä tsuurnalistina.

Hengissä siis selvittiin, vaikkeivät puhelinhaastatteluista varmasti mitään mielitöitäni tule.

I <3 pilkku, eli editoivan toimittajan töitä

Viime syksyllä Suomen Kuvalehden toimittaja piti meille luennon, ja toimitussihteerin työnkuvalla oli jo silloin mukava sointi korvissani. Kaveripiirini toistelee aina hellästi, kuinka olen henkisesti 75-vuotias ja pidän tylsistä asioista, joten juttujen editointi ja tarkistaminen saattaisivat hyvinkin olla minusta mukavaa ajanvietettä. Säännölliset työajatkin toimitussihteerillä saattaa kuulemma olla, mikä on harvinaista herkkua toimittajille.

Tämän viikon tunnilla leikimmekin hetken editoivia toimittajia: kukin meistä sai kaksi muiden ryhmäläisten juttua, jotka meidän piti hioa entistä ehommiksi. Olen pitänyt otsikointia, väliotsikoita ja jaksottamista heikkona kohtanani, joten niiden treenaamisen kannalta tehtävä oli todella hyvää aivojumppaa. Ja jotakin oudon tyydyttävää siinä on, kun keksii, kuinka jonkun asian voisikin sanoa vielä selkeämmin. Kunhan vielä oppisin katsomaan omaa tekstiäni toimitussihteerin näkökulmasta! Oman jutun kohdalla ajatus tökkää usein tasolle ”Kyllä minä tajuan, että tämä on tyhmästi sanottu, mutta miten sen nyt sitten voisi korjata?”

Editoinnissa onnistuin mielestäni kelvollisesti, vaikkei muokkaamiani tekstejä ajanpuutteen vuoksi ehditty käsitellä vielä tunnilla. Palaute ryhmäläisiltä ja juttujen kirjoittajilta onkin hyvin tervetullutta!

Yritin myös elämäni ensimmäistä puhelinhaastattelua tänään. Yllätyksekseni sydämeni ei alkanut jyskyttää korvissa edes siinä vaiheessa, kun jo näppäilin numeroa kännykkääni. Hienon psyykkaukseni tulos oli lopulta vain vastaajaan jätetty yhteydenottopyyntö, mutta senkin onnistuin lausumaan ilman, että ääneni olisi alkanut väristä! Äänen käheys ankaran flunssan jäljiltä on sitten toinen asia, mutta olosuhteet huomioiden puhuminen ilman yskintää on sekin jo saavutus.