Sekasortoa journalismikokeilun merkeissä

Just another WordPress.com weblog

Sosiaalisuuden rajat

leave a comment »

Viime kerralla saimme kuulla TTY:n tiedottajan infoiskun tiedottamisesta sekä toimittajien ja tiedottajien yhteistyöstä. Minulla ei juurikaan ollut käsitystä tiedottajuudesta, joten koin saavani paljonkin irti tilaisuudesta. Luennoitsija käsitteli eri tilanteita sekä tiedottajan että toimittajan näkökulmasta, mikä oli todella valaisevaa varsinkin, kun useat toimittajaopiskelijat harkitsevat molempia ammatteja tulevaisuuden töikseen.

”Tiedottaja” kuulostaa tittelinä kieltämättä hienolta, ja työnkuvan monipuolisuus yllätti. Enpä olisi arvannut, että juttua varten kuvatessakin on käännyttävä tiedottajan puoleen! Silti tiedottajan puolueellisuus ja lupa olla kertomatta koko totuutta kuulostaa melko kyseenalaiselta. En voisikaan kuvitella toimivani tiedottajana muuta kuin yhtiössä, jonka arvomaailma ja agenda sopivat omiin moraalikäsityksiini. Esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöjen tiedottajana olo ei luultavasti sotisi omia arvojani vastaan, Toyotan ”Pyrimme vähentämään päästöjä – mutta osta silti uusi auto!”-tiedottaminen taas kyllä.

Toimittajahommiakin saimme tilaisuuden jälkeen tehdä, tällä kertaa gallupin muodossa. Ja tätä tehtävää tehdessä, Hämeenkadulla ihmisiä pysäytellessä, iski identiteettikriisi: ”En mä tätä osaa! Tää on ihan kamalaa! Musta ei ikinä tule toimittajaa!” Journalistiksi en ole itseäni juuri koskaan osannut kuvitella, ja ennakkoluulot alaa kohtaan kumuloituivat jo ensimmäisten epäonnistuiden ihmistenpysäyttämisyritysten jälkeen. Koin vain häiritseväni ihmisiä turhan takia, enkä selkeästi vaikuttanut luottamusta herättävältä jutuntekijältä. Mielessäni vilisi kaikenlaisia selityksiä: Näytän 12-vuotiaalta. En ole tarpeeksi nätti. Olisinpa edes kymmenen senttiä pidempi. Minulla on liian vikisevä ääni. Miksi minulla on näin lapsellinen pipo?

Lopulta sain kaavittua kasaan vaaditut kahden ihmisen vastaukset, ja sain paeta takaisin ihaniin sisätiloihin seurustelemaan luontevasti muiden ihmisten kanssa. Vastauksia kirjoittaessani huomasin, että olisi pitänyt esittää lisäkysymyksiä, mutta keskityin liikaa olemaan yltiökiitollinen siitä, että joku ylipäätään suostui vastaamaan. En haastatellessakaan saanut karistettua tunnetta, että vaivaan ja häiritsen ko. ihmistä, joten yritin suoriutua mahdollisimman nopeasti.

Ja minä sentään luulin olevani sosiaalinen ja osaavani lähestyä ihmisiä helposti!  Taisin nyt löytää oman sosiaalisuuteni rajat, ja toivon, ettei esimerkiksi puhelinhaastattelu tuota vastaavia kauhun hetkiä.

Mitä tästä opimme? Minun ei ehkä kannata mennä feissariksi.

Written by teekupit

10 helmikuun, 2010 klo 8:56 pm

Kategoria(t): Uncategorized

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: