Lukiohaastattelua, pakertamista ja fiilistelyä

Lasten ja nuorten terveydestä kertovat juttuprojektimme saivat asiantuntijaosuuden jälkeen jatkoa itse lasten ja nuorten haastattelusta. Itse suuntasin nokkani kohti entistä rakasta lukiotani, Tammerkosken lukiota. Päivä oli keskiviikko 17.2., päivä ennen penkkareita. Koska juttuni aihe oli yhteisöllisyys, arvasin, että Tamlusta löytyisi varmasti innokkaita vastaajia aiheeseen. Ja niitähän löytyi.

Sillä hetkellä, kun astui lukion aulaan, päähäni nousi ensimmäistä kertaa outo ajatus: entä jos en löydä ketään haastateltavaa? Noin kahden sekunnin kuluttua ajatus oli jo hälvennyt, ja lukion sydämeen, kahvioon, astuessani  minua jo nauratti tuollainen epäilys: koko kahvio oli täynnä nauravia ja keskustelevia nuoria, ja heidän viereensä sohvalle istahtaminen oli helpoista helpointa. ”Moi, saisko teitä haastatella yhteen pieneen juttuun koulujen yhteishengestä?” ”Joo, ilman muuta. Tamlu onkin loistava esimerkki aiheesta!” Koko kahvio tuntui haluavan sanoa sanasen asiasta, joten jouduin jopa karsimaan kommentteja. Alunperin pyysin mukaan kolmea tyttöä, mutta haastattelun edetessä mukaan liittyi mm. vaihto-oppilas ja pari ohikulkevaa, jotka kiinnostuivat aiheesta. Ja lisäksi noin kymmenen muuta oppilasta heitteli kommentteja aiheeseen. Jes!

Tampere on suunnitelmallisesti hävittämässä kaikki alle 900 oppilaan oppimisympäristöt kartaltaan, ja Tammerkosken kuvataidelukio – yleensä top 4:ssä Tampereen lukiovertailussa – on yksi leikkausveitsen alle joutuneista. Tämä saikin aikaan todella kiihkeitä kannanottoja. Tiesin todella hyvin, mistä raivo pulppuaa (se nimittäin pulppusi myös minussa!), mutta luulen, että myös lukiolle vieraaseen haastattelijaan olisi lukion loistava ilmapiiri havainnollistunut jo ensimmäisen viiden minuutin sisässä: missään ei näy klikkejä, vaan kaikki puhuvat kaikille, ohikiitävän kaverin kampausta kehutaan, kahvio on -positiivisella tavalla- täysin nuorten näköinen, käytävillä viimeistellään kuvistöitä samalla kun keskustellaan, rehtori käyskentelee ympäri koulua ja kyselee hymyillen nuorten kuulumisia. Ilmapiiri saattaa todella olla ainutlaatuinen.

Lopputuloksena minulla oli monta sivua haastattelumateriaalia, mitä oikein itketti jättää pois merkkimäärän tullessa vastaan. Lopulta päädyin tekemään asiantuntijakommenteista kainalojutun ja antamaan pääjutun roolin nuorten puheenvuorolle, ja silti tuntuu, että meheviä sanomisia jäi käyttämättä.

Ja kyllä minua itketti muustakin syystä. Vaikka haastattelu oli valmiina noin puolessa tunnissa, vietin Tammerkosken lukiolla yhteensä kaksi tuntia. Sinne sulautuu. Juurtuu. Tuntuu, kuin olisi parhaan ystävänsä luona kylässä, eikä millään haluaisi lähteä. Keskustelin parin vanhan tutun kanssa, mutta ennen kaikkea ennalta tuntemattomien kanssa pitkään ja iloisesti. Kuten Tamlulla vapaaehtoisesti aikaa viettänyt abikin sanoi, Tamlu ei tunnu koululta.

Se on lukio ja nuorisotila yhdistettynä.

Asiaa nuorten hyvinvoinnista

Torstaina 11.2. pääsimme olemaan aivan V.I.P-toimittajanalkuja: meille järjestettiin erikseen tiedotustilaisuussimulaatio Tampereen kaupunginvirastolla. Paikalla meitä valaisivat uusimman kouluterveyskyselyn tuloksista kouluterveyskoordinaattori ja lapsiasiamies, ja kysymyksillemme oli varattu runsaasti aikaa – enemmän, kuin todellisessa lehdistötilaisuudessa, paljasti lapsiasiamies. Tilaisuus oli mielenkiintoinen ja siinä sai harjoitella toden teolla äänensä kuuluviin saamista toimittajamassassa! Olin pohtinut jutun aihettani jo etukäteen, mutta päädyin kyselemään myös ennaltasuunnitellun aiheen vierestä kysymyksiä. Tämä tuskin lienee perisynti, sillä ainakin itselleni tuli lähinnä ahaa-elämys: ”Ai näin haastattelukysymyksiä keksii lennossa.”

Lopulliseen juttuuni en lopulta käyttänyt tiedotustilaisuudessa saamiani tietoja, mutta kokemus oli silti valaiseva. Sain itsevarmuutta sekä kyselyn että jatkokysymysten keksimisen suhteen, ja nyt voin luottaa (tai ainakin toivoa), että tulevissakin haastattelutilanteissa pystyn keksimään kysymyksiä myös improvisoiden.

Aiheekseni valitsin siis yhteisöllisyyden kouluissa, ja päädyin haastattelemaan asiasta väitellyttä tutkijaa. Haastattelu tapahtui sähköpostitse lähteen kiireisyyden vuoksi, mikä oli tilapäinen helpotus, mutta jätti minut puhelinhaastatteluide suhteen edelleen alkupisteeseen: en ole elämäni aikana siis vielä(kään) tehnyt yhtään puhelinhaastattelua, ja ensimmäisen sellaisen panikointi on siis vielä edessä.

Sosiaalisuuden rajat

Viime kerralla saimme kuulla TTY:n tiedottajan infoiskun tiedottamisesta sekä toimittajien ja tiedottajien yhteistyöstä. Minulla ei juurikaan ollut käsitystä tiedottajuudesta, joten koin saavani paljonkin irti tilaisuudesta. Luennoitsija käsitteli eri tilanteita sekä tiedottajan että toimittajan näkökulmasta, mikä oli todella valaisevaa varsinkin, kun useat toimittajaopiskelijat harkitsevat molempia ammatteja tulevaisuuden töikseen.

”Tiedottaja” kuulostaa tittelinä kieltämättä hienolta, ja työnkuvan monipuolisuus yllätti. Enpä olisi arvannut, että juttua varten kuvatessakin on käännyttävä tiedottajan puoleen! Silti tiedottajan puolueellisuus ja lupa olla kertomatta koko totuutta kuulostaa melko kyseenalaiselta. En voisikaan kuvitella toimivani tiedottajana muuta kuin yhtiössä, jonka arvomaailma ja agenda sopivat omiin moraalikäsityksiini. Esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöjen tiedottajana olo ei luultavasti sotisi omia arvojani vastaan, Toyotan ”Pyrimme vähentämään päästöjä – mutta osta silti uusi auto!”-tiedottaminen taas kyllä.

Toimittajahommiakin saimme tilaisuuden jälkeen tehdä, tällä kertaa gallupin muodossa. Ja tätä tehtävää tehdessä, Hämeenkadulla ihmisiä pysäytellessä, iski identiteettikriisi: ”En mä tätä osaa! Tää on ihan kamalaa! Musta ei ikinä tule toimittajaa!” Journalistiksi en ole itseäni juuri koskaan osannut kuvitella, ja ennakkoluulot alaa kohtaan kumuloituivat jo ensimmäisten epäonnistuiden ihmistenpysäyttämisyritysten jälkeen. Koin vain häiritseväni ihmisiä turhan takia, enkä selkeästi vaikuttanut luottamusta herättävältä jutuntekijältä. Mielessäni vilisi kaikenlaisia selityksiä: Näytän 12-vuotiaalta. En ole tarpeeksi nätti. Olisinpa edes kymmenen senttiä pidempi. Minulla on liian vikisevä ääni. Miksi minulla on näin lapsellinen pipo?

Lopulta sain kaavittua kasaan vaaditut kahden ihmisen vastaukset, ja sain paeta takaisin ihaniin sisätiloihin seurustelemaan luontevasti muiden ihmisten kanssa. Vastauksia kirjoittaessani huomasin, että olisi pitänyt esittää lisäkysymyksiä, mutta keskityin liikaa olemaan yltiökiitollinen siitä, että joku ylipäätään suostui vastaamaan. En haastatellessakaan saanut karistettua tunnetta, että vaivaan ja häiritsen ko. ihmistä, joten yritin suoriutua mahdollisimman nopeasti.

Ja minä sentään luulin olevani sosiaalinen ja osaavani lähestyä ihmisiä helposti!  Taisin nyt löytää oman sosiaalisuuteni rajat, ja toivon, ettei esimerkiksi puhelinhaastattelu tuota vastaavia kauhun hetkiä.

Mitä tästä opimme? Minun ei ehkä kannata mennä feissariksi.

Kriisiviestintäharjoitus

Niin opettajat kuin tiedotusopin opiskelijatkin pääsivät harjoittelemaan viestintää kriisitilanteessa, kun yliopistolla järjestettiin opettajien mediakoulutuspäivä. Meidän opiskelijoiden roolina oli olla peräänantamattomia, tiedonjanoisia toimittajia, jotka haluavat palavasti tietoa tiukassa tilanteessa. Opettajien tehtävä oli vastata parhaansa mukaan kysymyksiin, eikä rehtoriin tai ylempiarvoisempaan tahoon saanut turvautua.

Harjoitus oli varsin mielenkiintoinen, sillä toimittajien käyttäytymisestä kriisitilanteissa on ollut Jokelan surmien jälkeen paljonkin puhetta. Omakohtaisesti en osannut etukäteen arvioida, miten käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa. En muutenkaan näe itseäni välttämättä toimittajana tulevaisuudessa, enkä varsinkaan osaa kuvitella itseäni kärttämässä tietoa sensaationhakuisesti keneltäkään. Toisaalta minulla on taipumus muuttua hyvinkin aktiiviseksi, mikäli jokin asia koskettaa henkilökohtaisesti. Toinen harjoittelemistamme tilanteista oli kuvitteelinen tapaus, jossa oppilas oli tehnyt itsemurhan pitkällisen koulukiusaamisen päätteeksi. Tällaiseen tilanteeseen lienee mahdoton suhtautua kylmäpäisesti, varsinkin koulukiusaamista itse paljon nähneenä.

Heti harjoituksen alkaessa huomasinkin, kuinka vaikeaa saattaa olla tasapainoilu empatian ja tiedontarpeen välillä. Opettajat vastailivat koulukiusaamistapauksessa melko lailla odotusten mukaan. Suuri koulu, tehoton kiusaamiseen puuttuminen ja yksittäiselle oppilaalle siunaantuvan ajan puute ovat juuri sellaisia syitä, mitä vastaavissa tilanteissa oikeastikin saisi kuulla. Huomasin myös, kuinka opettajien hillityn viileä käytös tuntui lähes provosoivalta haastattelijan näkökulmasta: ettekö ymmärrä, että teidän koulunne oppilas on KUOLLUT? (ei huolta, tätä en tietenkään kysynyt)

Oma tunnereaktio sai miettimään, kuinka helposti saattaisi muuttua liian kärjekkääksi kysymyksenasetteluissaan. Opettajien seesteinen suhtautuminen johtui varmasti tilanteen fiktiivisyydestä, mutta todellisessakin tilanteessa opettajien järkytys tai sokki saattavat näyttää ulospäin kummalliselta tyyneydeltä. Rauhallisenkin kuoren alla voi kuitenkin velloa valtavia tunteita, jolloin toimittajan liian agressiivinen käytös voi tuntua jälkikäteen todella pahalta.

Harjoituksissa tuli myös esille eräs työn vaikeampi puoli: juttu pitäisi saada kasaan, mutta haastateltavilla ei ole juuri mitään sanottavaa asiasta. Näin kävi toisessa harjoituksessa, kun kyselimme koululta varastetusta tietokoneesta, jonka kautta oppilaita koskevia arkaluonteisia tietoja oli mukamas vuotanut nettiin. Pahaksi onneksemme minä ja toimittajakollegani saimme haastateltavaksi opettajia, jotka kertoivat olevansa autuaan tietämättömiä tapauksesta. Roolit olivat välillä vaihtua: OPETTAJAT kysyivät MEILTÄ tarkentavia tietoja, esimerkiksi oliko kyseessä rehtorin kone. Mietityttämään jäi myös se, kuinka haastateltavalle voisi viestiä, että toimittaja on puolueeton eikä suinkaan epäile haastateltaviaan syyllisiksi. Tietokonevarkaudesta haastateltaessa jotkut opettajat tuntuivat menevän jopa puolustuskannalle.

Harjoitus oli joka tapauksessa antoisa ja yllättävän haastava! Vaikeissa tapauksissa haastatteleminen voi olla hämmästyttävän, no, vaikeaa.

Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi, taidemuseossa kyllä

Pääsin elämäni ensimmäiseen (yleisöltä ilmeisesti suljettuun) tiedotustilaisuuteen torstaina 28. tammikuuta, kun Tampereen taidemuseo järjesti tiedotustilaisuuden kolmesta uudesta näyttelystään. Pääpaino oli tilaisuudessa ehdottomasti sveitsiläisen H. R. Gigerin töitä esittelevässä retrospektiivinäyttelyssä. Giger tunnetaan erityisesti Alien-elokuvien muukalaisen luomisesta, mutta näyttelyssä oli laajalti esillä myös hänen kuvitustöitään, maalauksiaan ja veistoksiaan. Lähipiirissäni on useampikin hardcore Alien-nörtti, joten tiedotustilaisuuteen osallistuminen oli journalistisen kokemuksen lisäksi loistava tilaisuus saada kaverit kateellisiksi. Sinne siis!

Minulla oli mielestäni selkeä ennakkokäsitys siitä, miltä tiedotustilaisuus näyttää. Oletin, että osallistujat ohjattaisiin auditoriontyyppiseen, jossa istuisi pöydän takana rivillinen asiantuntijoita. Kuvani perustui hyvin pitkälti televisiossa nähtyihin tiedotustilaisuuksiin ja eri messujen paneelikeskusteluihin, mutta ainakin Tampereen taidemuseon tilaisuus poikkesi tästä melko paljonkin.

Ensinnäkin, tilaisuus tapahtui ensimmäisessä kerroksessa Giger-näyttelyn tiloissa, kuulijat seisoskelivat ympäri näyttelysalia ja (ainakin allekirjoittaneen pituiset) yrittivät parhaansa mukaan kuikuilla olkapäiden yli puhujiin. Tiedottamassa olivat taidemuseon johtaja , näyttelypäällikkö Laura Köönikkä ja kuraattori Sven Femerling.

Toimittajien käytöstä seuratessa havaitsin, että nämä pysyivät yllättävän rauhallisina, useat ottivat muistiinpanovälineet esille vasta Femerlingin päästessä ääneen. Kuvitelma kynät sauhuten kirjoittavista toimittajista ei siis tällä kertaa ainakaan pitänyt paikkaansa. Muistiinpanoissani lukeekin oudoksuvan hymiön säestämänä: ”Monet kuuntelijat ei tee mitään.” Ehkäpä näyttelyn perustiedot oli helposti löydettävissä nettisivuilta, eivätkä toimittajat halunneet tuhlata mustetta ja lihaksia helposti tarkastettaviin tietoihin.

Selkeä muutos tapahtui Femerlingin päästessä ääneen. Samanaikaisesti kun tämä alkoi esitellä näyttelyä reippaan saksalaisen aksentin ryydittämänä, syntyi yleisössä lähes koomisen paljon kuhinaa; Valokuvia alettiin räpsiä hurjasti, ja esillä olevien vihkojen määrä nousi eksponentiaalisesti. Femerling kertoi Gigerin lapsuudesta, uran alusta ja töiden tekoprosesseista sekä taustoista, samanaikaisesti toimittajaletkaa näyttelyssä kierrättäen. Kyseessä oli siis ilmainen ja tavallista yksityiskohtaisempi näyttelyopastus, mutta mikäpä siinä! Femerlingin jutut olivat niin mielenkiintoisia, että itsekin sain muistiinpanoja kokonaisen lehtijutun verran. (Vihko ja kynä olivat myös oiva maastoutumisväline – melkein nolotti oma ”vapaamatkustajuuteni”, kun Femerling useaan kertaan katsoi hymyillen silmiin kuvaillessaan facehuggereita ja chestburstereita – enhän edes tule tekemään juttua tästä!)

Näyttelykierroksen lopulla Femerling vilkaisi ympärilleen ja kysyi vielä hymyillen: ”Any questions?” Itse tein vaistomaisen väistöliikkeen ja kiinnostuin yhtäkkiä valtavasti omista muistiinpanoistani. Luennoilla aivoihin on jo iskostunut, että tuota kysymystä seuraa aina kiusaantunut hiljaisuus, kun luennoitsija vilkuilee toiveikkaasti ympäri opiskelijajoukkoa, joka puolinukuksissa vain odottaa poispääsyä. Onneksi työelämä ja opiskelu eivät vastaa toisiaan tässä suhteessa, sillä toimittajien suusta pulppusi heti mukava määrä lisäkysymyksiä. Opin muun muassa, että Femerlingin mielestä turhin Alienista tehty oheistuote on Alien-selkäraaputin. (Mielestäni Alien vs. Teräsmies -sarjakuva pääsee myös aika lähelle.)

Viimeisenä yllätyksenä tuli ilmaisen oheistuotteen määrä, toimittajiahan suorastaan lahjotaan! Mukaan sai ottaa ilman maksua näyttelystä tehdyn kovakantisen kirjan (joka myös oli ensimmäinen Gigeristä kertova suomeksi käännetty kirja), esitteitä sekä julisteita niin paljon kuin sielu sietää. Täytyykin tarkistaa, paljonko tämä kaikki olisi maksanut näyttelyn auettua.

Lopputuloksena oli avartunut ja hyvin paljon arkisemmaksi muuttunut kuva tiedotustilaisuuksista, kirja, Alien-juliste sekä neljä sivua muistiinpanoja. Muistiinpanot kelpaavat kai lähinnä omaksi nörttitietoudeksi, mutta halusin myös kokeilla, kuinka paljon tietoa saisin ylös vastaavassa tilanteessa.

Siteeraankin lopuksi töihinsä valtavalla innolla perehtynyttä Gigeriä Alien 3:n suunnitteluvaiheessa: ”I want to do stuff you don’t need.”

Hyvästit Wikipedialle

Torstai 28.1. oli pyhitetty tiedonhankinnan opettelulle. Hyvä niin, sillä tiedonhankintaa tärkeämpää taitoa toimittajan työssä on vaikea keksiä. Muistan, kuinka syksyllä meille luennoinut MTV3:n politiikan toimittaja teroitti mieleemme hyvän yleistiedon tärkeydestä. Varoittavana esimerkkinä hän kertoi politiikan toimitukseen päässeestä opiskelijasta, joka ei tiennyt mikä ja milloin oli ETYK. Auts.

Yliopiston omien tietokantojen käyttö oli tullut tutuksi jo syksyllä, mutta kertaus on opintojen äiti. Laitoksemme opiskelusivujen kautta löytyvät linkkihakemistot ja erilaisten virastojen sivut sen sijaan olivat uutta ja hyvin tervetullutta infoa. Pääsenpä minäkin vähin äänin sivistämään itseäni kunnallishallinnon kiemuroista ennen kuin auon päätäni kaupunginvaltuutetuille.

Kokoontumiskerta oli lyhennetty kahteen tuntiin, mikä näin perustavanlaatuisen asian kohdalla tuntui hieman vähältä. Teoria- ja esittelyosuutta ei olisi itsessään tarvinnut lisätä, mutta tällaisenaan infopaketti jäi hieman irtonaiseksi. Luulen, että aihe olisi muodostunut omaksi kokonaisuudekseen paremmin, jos vastaopetettuja tietoja olisi kokeiltu käytännössä saman tien, vaikka pienen uutisharjoituksen muodossa. Tottahan tunnin lopuksi meitä kehotettiin etsimään eri lähteistä aineistoa ja miettimään haastattelukysymyksiä, mutta harjoituksessa oli kiireen makua. Tilaisuus, jota varten kysymyksiä olisi pitänyt laatia, oli vielä parin viikon päässä ja muutenkin hämärän peitossa. En tainnut olla ainoa, jolle ei ollut täysin selvää, mitä itse tilaisuus käsittelisi ja mistä näkökulmasta haastattelukysymyksiä olisi pitänyt laatia.

Kyllä kerrasta silti oli hyötyä. Päähäni ja muistiinpanoihin tarttui muutama hyvinkin hyödylliseltä vaikuttanut linkki, joiden tietoja ensi viikolla pääsemmekin kaupunginvaltuutettujen haastattelun muodossa soveltamaan.

Uutissähkeitä, nauhureita ja väriseviä ääniä

Minulla on aina ollut kaksijakoinen suhtautuminen suulliseen esiintymiseen: jännitän hirveästi esiintymistä, mutta osa minusta rakastaa olla huomion keskipisteenä. Puhe-esiintyminen voi olla epäonnistuessaan suorastaan traumaattista, mutta toisaalta mikään ei voita sitä endorfiinivyöryä, mikä seuraa onnistunutta suoritusta. Siksipä mielessäni risteili varsin ristiriitaisia tunteita, kun sain tietää, että teemme tämän viikon harjoituksissa radiouutisia. Äänitettyjä radiouutisia!

Lähdin touhuun kuitenkin mukaan innolla, kahdestakin syystä. Lapsena, ennen teini-iän tuomaa piinaavaa itsetietoisuutta, olin hyvin luonteva esiintyjä, ja pieni ramppikuume vain paransi suoritusta. Sen jälkeen seurasi painajaismaisen esiintymisjännityksen ja nolojen suoritusten sarja, ja olin oikeastaan hyvin utelias tietämään, mihin kohtaan näiden kahden ääripään väliä sijoittuisin nyt ”nuorena aikuisena.”  Toisekseen halusin nähdä, olisiko minusta mihinkään radiotoimittajana. Allekirjoittanut kun on koko syksyn vannonut, ettei hän missään nimessä halua uutistoimittajaksi!

Kokemus olikin monella tapaa avartava. Huomasin nauttivani suunnattomasti uutisten lyhentämisestä sähkemuotoon. Uutiskärkien etsiminen pitkästä uutisesta oli kuin aarteenetsintää: missä se tärkeä osa on, mikä tässä on asian ydin? Kenties jotkin alkukantaisen metsästäjä-keräilijä-vaistot nostivat päätään. Saa nähdä, kenties joudun vielä syömään sanani ”Minusta ei koskaan tule toimittajaa”-väitteideni suhteen ja vietän hyvinkin tyytyväisen uran uutistoimituksessa sähkeitä puurtaen. Ken tietää!

Työprosessin aikana oli myös todella mukavaa saada palautetta ja ohjeita opettajan lisäksi myös opiskelijakollegoiltani. Kiitos kaikille palautteesta ja oikolukemisesta! Nollapisteestä lähtevänä journalistiopiskelijana kaipaan ja arvostan rehellistä ja selkeää ohjeistusta, ja sitä sainkin kaikilta.

Mitenkäs sitten h-hetki, itse uutisten luku radiostudiossa? Sanotaanko, että vielä on matkaa vakuuttavaksi radiotoimittajaksi. Esiintymisjännityksen lisäksi viikon jatkunut flunssa verotti ääntäni, ja mörisin mikrofoniin melko karkeasti. Onnistumisen elämyksiäkin sentään tuli, sillä en sortunut perisyntiini eli liian nopeasti puhumiseen. Sanoisinkin, että onnistunein osa leikkiuutislähetystäni oli puhumistahtini, sillä se ei (ainakaan omaan korvaani) kuulostanut liian matelevalta tai liian nopealtakaan. Artikulointini ja lauserytmitys onkin sitten asia erikseen.

Katsotaan tilannetta uudestaan ensimmäisten puheviestintäkurssien jälkeen. Kaiken kaikkiaan kokeilusta jäi mukava maku. Taidan sittenkin olla melko mukavassa opinahjossa, sillä tuskin kovin monessa akateemisessa koulutusohjelmassa pääsee harjoittelemaan tulevaa ammattiaan näin käytännössä!

”Tässä olivat Radio Moreenin uutiset tällä kertaa, hyvää päivänjatkoa.”

Henkilökuvaharjoitus

Jonkin sortin ateisti?

Tamperelaisen Maria Peltosen perheessä ei uskota jumalaan. Ala-asteen ensimmäisestä luokasta lähtien Maria on osallistunut elämänkatsomustiedon tunnille. Perhetaustan ja kouluopetuksen kautta filosofisiin ajatuksia lähestytäänkin enimmäkseen oman ajattelun pohjalta.

Peltosen mukaan ihmisen sosiaalisella ympäristöllä on vaikutuksensa uskon ja maailmankatsomuksen muotoutumiseen, mutta painoarvoa on siis myös yksilön omilla ajatuksilla.

Uskontoa voi siis lähestyä myös jokaisen omana mielipiteenä aiheesta. Uskonnon muuttuessa taktiseksi politiikan välineeksi tulisi lähestymistapaa miettiä uudelleen. Kautta historian uskonnon perusteella on tehty hirmuisiakin tekoja. Onko usko siis uhka vai voimavara?

Yhteiskuntamme elää vahvassa symbioosissa luterilaisen kirkon kanssa. Tälläkin ilmiöllä on toki kulttuuritaustansa, mutta Peltosen mukaan uskonto, politiikka ja valtio tulisivat hyvin toimeen myös erillään.

Usko on kulttuuripainotteinen ja opittu asia. Peltonen ei koe uskon olevan ihmiseen pakonomaisesti kuuluva asia. Ihminen voi olla uskomatta jumalaan, mutta myös samaan aikaan olla ” uskomatta mihinkään”. Ihmispalapelin voi siis koota ilman monille tuttua kulmapalaa – uskontoa.

(haastateltavan nimi muutettu)

Yllä on opiskelijatoverini kirjoittama henkilökuvaharjoitus minusta. Aikaa koko rumbaan oli yhteensä korkeintaan puoli tuntia ja haastattelija virnuili kysymyksiä laukoessaan siihen malliin, että olin varautunut aikamoiseen höykytykseen. Sitä lopputulos ei huojennuksekseni ollut.

Kirjoittaja otti tilanteen haltuun haastattelutilaisuudessa: kysymyksiä tuli nopeasti, paljon, ja ne olivat hyviä. Uskonto on aiheena arka, mutta lähestymistapa on onnistuttu pitämään neutraalina. Otsikko ”Jonkin sortin ateisti?” tosin rikkoo tämän linjan. Kysymysmerkki perässä antaa koko jutulle hieman ylenkatseisen sävyn, ikään kuin haastateltavaa tarkasteltaisiin jonain kummallisuutena: ”Mikä tuo tuollainen on, jonkin sortin ateisti vai?”

Muilta osin kirjoittaja on onnistunut saamaan juttuun selkeän rakenteen ja punaisen langan.  Teksti vaikuttaa toimivan sekä henkilökuvana että maailmankatsomuksesta kertovana juttuna. Tunnistan itseni, ja se lienee tärkeintä.