Sekasortoa journalismikokeilun merkeissä

Just another WordPress.com weblog

Puhelimen haasteita, osa 2

leave a comment »

Puhelinhaastatteluja pääsimme jatkamaan, kun erään maaliskuisen kerran tehtävänannoksi paljastui ex tempore -haastattelu puhelimitse. Tarkoitus oli kysellä toimittajilta toimittajan työstä, ja taka-ajatuksena ja lisähaasteena näytti olevan toimittajien kiireisyys ja vastahakoisuus suostua haastatteluun. Itsekin kirosin mielessäni jo etukäteen, kuinka tuskallista kotirauhan rikkomista tästä taas tulee. Kun soittaa kiireiselle ihmiselle tarkoituksenaan oikeastaan vain häiritä – sehän oli käytännössä tarkoitus – tuntee olevansa samalla tasolla rasittavan puhelinmyyjän kanssa.

Moni kurssilainen joutuikin kohtaamaan lähes kymmenen vihamielisen toimittajan piikittelyt, ennen kuin langan päähän tarttui joku, joka suostui vastaamaan. Minulla kävi onneksi loistava tuuri! Opettajan vinkistä soitin eräälle toimittajanaiselle, joka suostui haastatteluun heti ja oli todella mukava. Haastattelun jälkeen oli helpottunut olo ja hyvä mieli, sillä haastateltavan pirteys tarttui.

Harjoituksesta jäi hyvä maku suuhun, vaikka taivuttelutaitoja se ei harjaannuttanut. Niitä tosin sain kokeilla myöhemmin, kun jouduin soittamaan muutamaan otteeseen eräälle virkamiehelle reportaasia varten. (Puhelin)haastattelut pysyvät edelleen kuitenkin mielessäni häirinnän muotona niin pitkään, kun joudun häiritsemään ihmisiä harjoitustehtäviä varten.

Mainokset

Written by teekupit

huhtikuu 19, 2010 at 11:38 am

Kategoria(t): Uncategorized

Langan päässä sekoilua

leave a comment »

Elämäni ensimmäinen puhelinhaastattelu tapahtui helmikuun viimeisinä päivinä. En yllätyksekseni jännittänyt (ainakaan hirveän paljon), mutta kyllä haastateltava minut varmasti amatööriksi tunnisti.  Tällä kertaa haastattelua tarvittiin ihan ”oikeaan”, painoon menevään juttuun, minkä luulen antaneen itseluottamusta. On hieman erilaista yrittää taivutella joku  kommentoimaan ”leikkijuttua meidän leikkilehteen”, kuin  voida kertoa täsmällisesti, mihin julkaisuun juttu tulee. (Tällöin vastuu tuntuu mukavasti siirtyvän jollekin muulle: ”En MINÄ sinua halua häiritä, mutta kun pomo käski…”)

Huomasin haastatellessa melko hätkähdyttävästi, millainen sisäinen ristiriita voi syntyä omien mielipiteiden, kohteliaisuuden ja journalistisen mission välille. Itse olin kysymästäni asiasta palavasti toista mieltä kuin haastateltavani, mutta haastellessa huomasin myönteleväni jatkuvasti: ”Aivan, totta, joo.”  Tunsin olevani todella helposti johdateltavissa.

Mietin myös, että tunteeko haastateltava itsensä petetyksi, jos olen puhelimessa vaikuttanut hyvin sopuisalta, mutta lopullisessa jutussa näkökulma on paljon kriittisempi, kuin mitä käyttäytymisestäni haastattelutilanteessa antoi ymmärtää.

Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen suoritukseeni, vaikka aloittelijamaisuus paistoi läpi hetkittäisinä ajatuskatkoksina (”Öö, mitäs mun pitikään vielä kysyä…”).  Huomasin myös, että aivojeni on hankala prosessoida haastateltavan sanottavia samalla, kun kirjoitan niitä muistiin. Siksi improvisoitujen jatkokysymysten keksiminen jäi vähäiseksi, enkä osannut pysyä terävänä ja mielenkiintoisia lipsahduksia metsästävänä tsuurnalistina.

Hengissä siis selvittiin, vaikkeivät puhelinhaastatteluista varmasti mitään mielitöitäni tule.

Written by teekupit

huhtikuu 8, 2010 at 8:08 am

Kategoria(t): Uncategorized

I <3 pilkku, eli editoivan toimittajan töitä

with 4 comments

Viime syksyllä Suomen Kuvalehden toimittaja piti meille luennon, ja toimitussihteerin työnkuvalla oli jo silloin mukava sointi korvissani. Kaveripiirini toistelee aina hellästi, kuinka olen henkisesti 75-vuotias ja pidän tylsistä asioista, joten juttujen editointi ja tarkistaminen saattaisivat hyvinkin olla minusta mukavaa ajanvietettä. Säännölliset työajatkin toimitussihteerillä saattaa kuulemma olla, mikä on harvinaista herkkua toimittajille.

Tämän viikon tunnilla leikimmekin hetken editoivia toimittajia: kukin meistä sai kaksi muiden ryhmäläisten juttua, jotka meidän piti hioa entistä ehommiksi. Olen pitänyt otsikointia, väliotsikoita ja jaksottamista heikkona kohtanani, joten niiden treenaamisen kannalta tehtävä oli todella hyvää aivojumppaa. Ja jotakin oudon tyydyttävää siinä on, kun keksii, kuinka jonkun asian voisikin sanoa vielä selkeämmin. Kunhan vielä oppisin katsomaan omaa tekstiäni toimitussihteerin näkökulmasta! Oman jutun kohdalla ajatus tökkää usein tasolle ”Kyllä minä tajuan, että tämä on tyhmästi sanottu, mutta miten sen nyt sitten voisi korjata?”

Editoinnissa onnistuin mielestäni kelvollisesti, vaikkei muokkaamiani tekstejä ajanpuutteen vuoksi ehditty käsitellä vielä tunnilla. Palaute ryhmäläisiltä ja juttujen kirjoittajilta onkin hyvin tervetullutta!

Yritin myös elämäni ensimmäistä puhelinhaastattelua tänään. Yllätyksekseni sydämeni ei alkanut jyskyttää korvissa edes siinä vaiheessa, kun jo näppäilin numeroa kännykkääni. Hienon psyykkaukseni tulos oli lopulta vain vastaajaan jätetty yhteydenottopyyntö, mutta senkin onnistuin lausumaan ilman, että ääneni olisi alkanut väristä! Äänen käheys ankaran flunssan jäljiltä on sitten toinen asia, mutta olosuhteet huomioiden puhuminen ilman yskintää on sekin jo saavutus.

Written by teekupit

helmikuu 25, 2010 at 4:46 pm

Kategoria(t): Uncategorized

Lukiohaastattelua, pakertamista ja fiilistelyä

leave a comment »

Lasten ja nuorten terveydestä kertovat juttuprojektimme saivat asiantuntijaosuuden jälkeen jatkoa itse lasten ja nuorten haastattelusta. Itse suuntasin nokkani kohti entistä rakasta lukiotani, Tammerkosken lukiota. Päivä oli keskiviikko 17.2., päivä ennen penkkareita. Koska juttuni aihe oli yhteisöllisyys, arvasin, että Tamlusta löytyisi varmasti innokkaita vastaajia aiheeseen. Ja niitähän löytyi.

Sillä hetkellä, kun astui lukion aulaan, päähäni nousi ensimmäistä kertaa outo ajatus: entä jos en löydä ketään haastateltavaa? Noin kahden sekunnin kuluttua ajatus oli jo hälvennyt, ja lukion sydämeen, kahvioon, astuessani  minua jo nauratti tuollainen epäilys: koko kahvio oli täynnä nauravia ja keskustelevia nuoria, ja heidän viereensä sohvalle istahtaminen oli helpoista helpointa. ”Moi, saisko teitä haastatella yhteen pieneen juttuun koulujen yhteishengestä?” ”Joo, ilman muuta. Tamlu onkin loistava esimerkki aiheesta!” Koko kahvio tuntui haluavan sanoa sanasen asiasta, joten jouduin jopa karsimaan kommentteja. Alunperin pyysin mukaan kolmea tyttöä, mutta haastattelun edetessä mukaan liittyi mm. vaihto-oppilas ja pari ohikulkevaa, jotka kiinnostuivat aiheesta. Ja lisäksi noin kymmenen muuta oppilasta heitteli kommentteja aiheeseen. Jes!

Tampere on suunnitelmallisesti hävittämässä kaikki alle 900 oppilaan oppimisympäristöt kartaltaan, ja Tammerkosken kuvataidelukio – yleensä top 4:ssä Tampereen lukiovertailussa – on yksi leikkausveitsen alle joutuneista. Tämä saikin aikaan todella kiihkeitä kannanottoja. Tiesin todella hyvin, mistä raivo pulppuaa (se nimittäin pulppusi myös minussa!), mutta luulen, että myös lukiolle vieraaseen haastattelijaan olisi lukion loistava ilmapiiri havainnollistunut jo ensimmäisen viiden minuutin sisässä: missään ei näy klikkejä, vaan kaikki puhuvat kaikille, ohikiitävän kaverin kampausta kehutaan, kahvio on -positiivisella tavalla- täysin nuorten näköinen, käytävillä viimeistellään kuvistöitä samalla kun keskustellaan, rehtori käyskentelee ympäri koulua ja kyselee hymyillen nuorten kuulumisia. Ilmapiiri saattaa todella olla ainutlaatuinen.

Lopputuloksena minulla oli monta sivua haastattelumateriaalia, mitä oikein itketti jättää pois merkkimäärän tullessa vastaan. Lopulta päädyin tekemään asiantuntijakommenteista kainalojutun ja antamaan pääjutun roolin nuorten puheenvuorolle, ja silti tuntuu, että meheviä sanomisia jäi käyttämättä.

Ja kyllä minua itketti muustakin syystä. Vaikka haastattelu oli valmiina noin puolessa tunnissa, vietin Tammerkosken lukiolla yhteensä kaksi tuntia. Sinne sulautuu. Juurtuu. Tuntuu, kuin olisi parhaan ystävänsä luona kylässä, eikä millään haluaisi lähteä. Keskustelin parin vanhan tutun kanssa, mutta ennen kaikkea ennalta tuntemattomien kanssa pitkään ja iloisesti. Kuten Tamlulla vapaaehtoisesti aikaa viettänyt abikin sanoi, Tamlu ei tunnu koululta.

Se on lukio ja nuorisotila yhdistettynä.

Written by teekupit

helmikuu 23, 2010 at 11:26 am

Kategoria(t): Uncategorized

Asiaa nuorten hyvinvoinnista

leave a comment »

Torstaina 11.2. pääsimme olemaan aivan V.I.P-toimittajanalkuja: meille järjestettiin erikseen tiedotustilaisuussimulaatio Tampereen kaupunginvirastolla. Paikalla meitä valaisivat uusimman kouluterveyskyselyn tuloksista kouluterveyskoordinaattori ja lapsiasiamies, ja kysymyksillemme oli varattu runsaasti aikaa – enemmän, kuin todellisessa lehdistötilaisuudessa, paljasti lapsiasiamies. Tilaisuus oli mielenkiintoinen ja siinä sai harjoitella toden teolla äänensä kuuluviin saamista toimittajamassassa! Olin pohtinut jutun aihettani jo etukäteen, mutta päädyin kyselemään myös ennaltasuunnitellun aiheen vierestä kysymyksiä. Tämä tuskin lienee perisynti, sillä ainakin itselleni tuli lähinnä ahaa-elämys: ”Ai näin haastattelukysymyksiä keksii lennossa.”

Lopulliseen juttuuni en lopulta käyttänyt tiedotustilaisuudessa saamiani tietoja, mutta kokemus oli silti valaiseva. Sain itsevarmuutta sekä kyselyn että jatkokysymysten keksimisen suhteen, ja nyt voin luottaa (tai ainakin toivoa), että tulevissakin haastattelutilanteissa pystyn keksimään kysymyksiä myös improvisoiden.

Aiheekseni valitsin siis yhteisöllisyyden kouluissa, ja päädyin haastattelemaan asiasta väitellyttä tutkijaa. Haastattelu tapahtui sähköpostitse lähteen kiireisyyden vuoksi, mikä oli tilapäinen helpotus, mutta jätti minut puhelinhaastatteluide suhteen edelleen alkupisteeseen: en ole elämäni aikana siis vielä(kään) tehnyt yhtään puhelinhaastattelua, ja ensimmäisen sellaisen panikointi on siis vielä edessä.

Written by teekupit

helmikuu 23, 2010 at 10:17 am

Kategoria(t): Uncategorized

Sosiaalisuuden rajat

leave a comment »

Viime kerralla saimme kuulla TTY:n tiedottajan infoiskun tiedottamisesta sekä toimittajien ja tiedottajien yhteistyöstä. Minulla ei juurikaan ollut käsitystä tiedottajuudesta, joten koin saavani paljonkin irti tilaisuudesta. Luennoitsija käsitteli eri tilanteita sekä tiedottajan että toimittajan näkökulmasta, mikä oli todella valaisevaa varsinkin, kun useat toimittajaopiskelijat harkitsevat molempia ammatteja tulevaisuuden töikseen.

”Tiedottaja” kuulostaa tittelinä kieltämättä hienolta, ja työnkuvan monipuolisuus yllätti. Enpä olisi arvannut, että juttua varten kuvatessakin on käännyttävä tiedottajan puoleen! Silti tiedottajan puolueellisuus ja lupa olla kertomatta koko totuutta kuulostaa melko kyseenalaiselta. En voisikaan kuvitella toimivani tiedottajana muuta kuin yhtiössä, jonka arvomaailma ja agenda sopivat omiin moraalikäsityksiini. Esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöjen tiedottajana olo ei luultavasti sotisi omia arvojani vastaan, Toyotan ”Pyrimme vähentämään päästöjä – mutta osta silti uusi auto!”-tiedottaminen taas kyllä.

Toimittajahommiakin saimme tilaisuuden jälkeen tehdä, tällä kertaa gallupin muodossa. Ja tätä tehtävää tehdessä, Hämeenkadulla ihmisiä pysäytellessä, iski identiteettikriisi: ”En mä tätä osaa! Tää on ihan kamalaa! Musta ei ikinä tule toimittajaa!” Journalistiksi en ole itseäni juuri koskaan osannut kuvitella, ja ennakkoluulot alaa kohtaan kumuloituivat jo ensimmäisten epäonnistuiden ihmistenpysäyttämisyritysten jälkeen. Koin vain häiritseväni ihmisiä turhan takia, enkä selkeästi vaikuttanut luottamusta herättävältä jutuntekijältä. Mielessäni vilisi kaikenlaisia selityksiä: Näytän 12-vuotiaalta. En ole tarpeeksi nätti. Olisinpa edes kymmenen senttiä pidempi. Minulla on liian vikisevä ääni. Miksi minulla on näin lapsellinen pipo?

Lopulta sain kaavittua kasaan vaaditut kahden ihmisen vastaukset, ja sain paeta takaisin ihaniin sisätiloihin seurustelemaan luontevasti muiden ihmisten kanssa. Vastauksia kirjoittaessani huomasin, että olisi pitänyt esittää lisäkysymyksiä, mutta keskityin liikaa olemaan yltiökiitollinen siitä, että joku ylipäätään suostui vastaamaan. En haastatellessakaan saanut karistettua tunnetta, että vaivaan ja häiritsen ko. ihmistä, joten yritin suoriutua mahdollisimman nopeasti.

Ja minä sentään luulin olevani sosiaalinen ja osaavani lähestyä ihmisiä helposti!  Taisin nyt löytää oman sosiaalisuuteni rajat, ja toivon, ettei esimerkiksi puhelinhaastattelu tuota vastaavia kauhun hetkiä.

Mitä tästä opimme? Minun ei ehkä kannata mennä feissariksi.

Written by teekupit

helmikuu 10, 2010 at 8:56 pm

Kategoria(t): Uncategorized

Kriisiviestintäharjoitus

with one comment

Niin opettajat kuin tiedotusopin opiskelijatkin pääsivät harjoittelemaan viestintää kriisitilanteessa, kun yliopistolla järjestettiin opettajien mediakoulutuspäivä. Meidän opiskelijoiden roolina oli olla peräänantamattomia, tiedonjanoisia toimittajia, jotka haluavat palavasti tietoa tiukassa tilanteessa. Opettajien tehtävä oli vastata parhaansa mukaan kysymyksiin, eikä rehtoriin tai ylempiarvoisempaan tahoon saanut turvautua.

Harjoitus oli varsin mielenkiintoinen, sillä toimittajien käyttäytymisestä kriisitilanteissa on ollut Jokelan surmien jälkeen paljonkin puhetta. Omakohtaisesti en osannut etukäteen arvioida, miten käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa. En muutenkaan näe itseäni välttämättä toimittajana tulevaisuudessa, enkä varsinkaan osaa kuvitella itseäni kärttämässä tietoa sensaationhakuisesti keneltäkään. Toisaalta minulla on taipumus muuttua hyvinkin aktiiviseksi, mikäli jokin asia koskettaa henkilökohtaisesti. Toinen harjoittelemistamme tilanteista oli kuvitteelinen tapaus, jossa oppilas oli tehnyt itsemurhan pitkällisen koulukiusaamisen päätteeksi. Tällaiseen tilanteeseen lienee mahdoton suhtautua kylmäpäisesti, varsinkin koulukiusaamista itse paljon nähneenä.

Heti harjoituksen alkaessa huomasinkin, kuinka vaikeaa saattaa olla tasapainoilu empatian ja tiedontarpeen välillä. Opettajat vastailivat koulukiusaamistapauksessa melko lailla odotusten mukaan. Suuri koulu, tehoton kiusaamiseen puuttuminen ja yksittäiselle oppilaalle siunaantuvan ajan puute ovat juuri sellaisia syitä, mitä vastaavissa tilanteissa oikeastikin saisi kuulla. Huomasin myös, kuinka opettajien hillityn viileä käytös tuntui lähes provosoivalta haastattelijan näkökulmasta: ettekö ymmärrä, että teidän koulunne oppilas on KUOLLUT? (ei huolta, tätä en tietenkään kysynyt)

Oma tunnereaktio sai miettimään, kuinka helposti saattaisi muuttua liian kärjekkääksi kysymyksenasetteluissaan. Opettajien seesteinen suhtautuminen johtui varmasti tilanteen fiktiivisyydestä, mutta todellisessakin tilanteessa opettajien järkytys tai sokki saattavat näyttää ulospäin kummalliselta tyyneydeltä. Rauhallisenkin kuoren alla voi kuitenkin velloa valtavia tunteita, jolloin toimittajan liian agressiivinen käytös voi tuntua jälkikäteen todella pahalta.

Harjoituksissa tuli myös esille eräs työn vaikeampi puoli: juttu pitäisi saada kasaan, mutta haastateltavilla ei ole juuri mitään sanottavaa asiasta. Näin kävi toisessa harjoituksessa, kun kyselimme koululta varastetusta tietokoneesta, jonka kautta oppilaita koskevia arkaluonteisia tietoja oli mukamas vuotanut nettiin. Pahaksi onneksemme minä ja toimittajakollegani saimme haastateltavaksi opettajia, jotka kertoivat olevansa autuaan tietämättömiä tapauksesta. Roolit olivat välillä vaihtua: OPETTAJAT kysyivät MEILTÄ tarkentavia tietoja, esimerkiksi oliko kyseessä rehtorin kone. Mietityttämään jäi myös se, kuinka haastateltavalle voisi viestiä, että toimittaja on puolueeton eikä suinkaan epäile haastateltaviaan syyllisiksi. Tietokonevarkaudesta haastateltaessa jotkut opettajat tuntuivat menevän jopa puolustuskannalle.

Harjoitus oli joka tapauksessa antoisa ja yllättävän haastava! Vaikeissa tapauksissa haastatteleminen voi olla hämmästyttävän, no, vaikeaa.

Written by teekupit

helmikuu 4, 2010 at 8:37 pm

Kategoria(t): Uncategorized